11.7.2018

Lohjan derby

Viime viikonloppuna oli viimeinen kilpailu ennen Monan lyhyttä kesälomaa. Hypättiin Lohjalla sunnuntaina kaksi luokkaa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun Mona kokeili hyppyjä nurmella. Tarkoituksena oli lopettaa alkukausi hyvällä mielellä ja fiilistellä vähän ison derbykentän tunnelmia pienissä luokissa. Olen tietenkin ratsastanut Monalla aika paljon kotona pellolla, mutta oli silti ihan mielenkiintoista päästä näkemään, miten se käyttäytyy kisoissa, kun on hokit jalassa, pitkä rata edessä ja paljon tilaa ympärillä.

Ilmottauduin kahteen luokkaan, koska osasin jo odottaa sitä että ensimmäinen kerta radalla olisi hieman hankala ja Mona katselisi kaikkea ylimääräistä. Ensimmäisen luokan verryttelyssä ei ollut mitään ihmeellistä. Kuten tavallista, Mona katseli ympärilleen ja tuijotteli asioita ja jopa stoppasi yhden kerran esteelle, kun ei katsonut sinne päinkään lähestyessä vaan havaitsi esteen vasta kun se oli ihan nenän edessä. Käytös oli kuitenkin muuten ihan moitteetonta joten en pahemmin ottanut stressiä sen haaveilusta. Sama meininki jatkui vielä radallakin. Kun päästiin sisään odottamaan, Mona kiemurteli ja katseli kaikkia esteitä, telttaa, kukkia, ihmisiä, varjoja... Onneksi se kuitenkin lopettaa pahimman ihmettelyn, kun sen vuoro tulee ja saa nostaa laukan. Alla on video ensimmäisestä radasta, joka oli 90cm korkeudessa. Kuten näette, oli ensimmäisen ja toisen esteen lähestyminen Monan mielestä hyvinkin jännittävää, ja neljännen esteen puomi johtui paljolti siitä että en saanut Monaa suoralle linjalle vaan se suorastaan tuli pohkeen läpi kaarteen sisäpuolelle ja lopulta hyppäsi esteen katsoen suoraan ulos kentältä. Sekä tällä että seuraavalla radalla otettiin Monalle epätyypilliseen tapaan aika paljon ristilaukkoja, kun laskeuduttiin väärässä laukassa alas enkä ryhtynyt vaihtamaan laukkaa ravin kautta (kuten olisi pitänyt, my bad), jolloin Mona vaihtoi laukan pelkällä etuosalla. Mä taas suhtauduin tähän ristilaukalle vaihtoon vähän silleen noh hittoakos tässä enkä tehnyt asialle mitään. Ärsyttävää! Buu minä!


Mä luulen että mun suhtautuminen Monaan on välillä vähän liian luottavainen ja lepsu. Siinä missä mulla ei oo koskaan ollu ongelmaa hallita huippuunsa viritettyjä kilpahevosia ja jalostusoreja kisapaikalla niin tän yhen pötkylän kanssa aina sattuu ja tapahtuu ja se on irrallaan milloin missäkin. Niimpä myös tuolla aiheutettiin luokkien välissä hämminkiä. Seuraavassa luokassa oli ensin A-osa, jossa hypättiin joku pikkuponien mestaruus tai joku tollanen. Kulutettiin siis aikaa kävelemällä suitset päässä ympäri aluetta, syömällä ruohoa (pääasiassa Mona söi ja minä katselin) ja unelmoimalla että meilläkin Monan kanssa olisi omat ponit. Näiden ponien palkintojenjaon jälkeen käveltiin taas kentän reunaa pois päin muista hevosista, kun Mona sai yhtäkkiä vauhtia töppösiin ja alkoi kävellä suorastaan ripeästi. Mähän tästä innostuin ja ajattelin että on se hienoa kun hevonen kävelee kunnolla, kunnes yhtäkkiä Mona vinkas, potkas taaksepäin, kääntyi ympäri ja nousi pystyyn kahdelle jalalle, kääntyi taas ympäri ja otti hatkat. Mulla tietenkin pääsi ohjista ote ja vaikka koitin räpistellä ne takaisin käteen Monan mellastaessa siinä mun vieressä, lopputulos oli kuitenkin se että Mona painoi häntä pystyssä karkuun ja mä hölkkäsin ärsyyntyneenä perässä. Ei siinä mitään sain sen kyllä kiinni hetken päästä, mutta kyllä mä taas mietin että on tää nyt kumma etten osaa yhtä ponia pitää aisoissa. Kuvittelisin että hänen ylhäisyytensä herkälle iholle oli laskeutunut paarma, mikä tietenkin vaati vähintäänkin näin dramaattisia toimenpiteitä.

En antanut nolostuttavan välikohtauksen kuitenkaan laskea mielialaa, koska odotin jo seuraavalle radalle pääsyä. Tiesin että Mona suhtautuisi toisella kerralla esteisiin jo ihan toisenlaisella asenteella ja rata olisi helppo, joten voisin vaan nauttia kyydistä ja pitää hauskaa. Verryttelyssä kuitenkin sain kohdata aivan uudenlaisen Monan. Ilmeisesti saatuaan maistaa vapautta, se oli mennyt niin hyviin fiiliksiin, että kaikki oli hauskaa ja ihanaa ja innostavaa. Tämä ilmeni kaikenlaisina pomppivina laukannostoina ja pukkikohtauksina. Olin kyllä enimmäkseen iloinen siitä että mun loppakoivesta löytyy joskus vähän eloakin, mutta mietin että tuleekohan meidän radasta mitään, jos tää yks vaan haluaa harjoitella rodeoliikkeitä.

Olin turhaan huolissani. Rata oli sen suhteen okei eikä Mona katsellut enää esteitä sen kummemmin, mutta kohdattiin jälleen sama ongelma esteeltä laskeutumisen suhteen, eli tultiin monta kertaa väärässä laukassa alas ja minä onneton en tehnyt minkäänlaisia tarvittavia toimenpiteitä sen korjaamisen suhteen. Radan ainut tosi huono etäisyys tulikin seiskaesteelle (videolla kuudes), jonne tultiin koko kaarre (koko helvatan pitkä kaarre...) luonnollisestikin hyvin etupainoisessa ristilaukassa, jolloin lähestyminen vaan sattui tulemaan miten tuli. Alla on jälleen video radasta. Valitettavasti ensimmäinen este jäi videolta pois, mutta muistaakseni ei siinäkään olisi ollut mitään sen kummempaa nähtävää. Koko radasta välittyy ehkä vähän sellainen lässähtävä fiilis. Mua ärsyttää katsoa miten raskaasti istuin koko radan läpi, vaikka ajatus oli istua kevyesti ja antaa laukan edetä vapaasti. Mun ohjaspituus oli ihan liian pitkä ja Monan laukka ei ollut lähelläkään niin ylämäkeen suuntautuvaa kuin mitä olisi pitänyt. Sen lisäksi heti kahdeksannen esteen jälkeen kun piti alkaa kääntää vähän lyhyempiä, U-mallisia teitä, laukasta katosi rytmi ja annoin Monan edetä kuin täi tervassa. Pakko kyllä selittää tätä sillä että mua vähän jännitti ratsastaa nurmella tollasella kompuralla kuin Mona, mutta on myös totuus että meidän vahvin ominaisuus ei ole laukan ylläpitäminen läpi kaarteen; asia jota yritämme hioa jokaisessa valmennuksessa, mutta jonka näköjään unohdan tosta noin vaan heti kun valmentajan silmä välttää.


Niistä vääristä laukoista vielä. Luulen että vääriin laukkoihin laskeutumisiin vaikutti paljon se, että oltiin nyt ensi kertaa tuollaisella oikein isolla kentällä, jossa oli avaraa tilaa joka suuntaan eikä esimerkiksi aitoja, joista hevoset luonnollisesti ottavat hieman "henkistä tukea" tullessaan kaarevalle linjalle. Musta on tosi harmillista että en osannut toiselle radalle tullessakaan korjata tuota virhettä ja tukea paremmin ulkoavuilla, mutta tietenkin pitää taas iloita siitä että oli ennenkaikkea opettavainen reissu. Ja vaikka mä nyt enimmäkseen valitankin kaikista virheistä, niin oli päivässä paljon hyvääkin. Mona on rohkaistunut paljon radalla ja on kiva että vaikka se hyppääkin vähän tylsästi ja miten sattuu, niin se on kuitenkin pääasiassa niin hyvin irti puomista että kolistelu on jäänyt tosi vähälle.

Monalla oli heti seuraavana päivänä rokotus ja sitten se jäikin jo lomalle. Valitettavasti ei saatu laidunpaikkaa, joten se joutuu nyt lomailemaan vain hiekkatarhassa kaverin kanssa. Onneksi nyt heinäkuun ajan meidänkin tallilla on kokopäivätarhaus. Kun minä ja Monan hoitaja käydään melkein päivittäin taluttelemassa Monaa ja pellolla syöttelemässä ruohoa, niin luulen että selvitään tämä lyhyt kahden viikon loma ilman sen suurempaa damagea.

Se siitä ja tämä tästä, kiva kun luit, voit jättää kommenttisi postauksen loppuun jos tuli jotain mieleen!

27.6.2018

Monan kuulumisia

Juuri nyt mun on helppo tokaista, että Monalle kuuluu tosi hyvää. Viime viikonloppuna Mona teki yllättävän hienon harjoituskierroksen startaten Salossa ensimmäistä kertaa 110-tasolla, radalla jota huomattava osa kilpailijoista tuntui pitävän keskimääräistä haastavampana. Palataan tähän kuitenkin vähän myöhemmin, ja käydään kokonaisuuden selventämiseksi ensin läpi joitakin asioita Monan melko läheisestä menneisyydestä.

Mun fiilikset Monan suhteen menevät vähän laidasta laitaan. Vielä vuosi sitten kesällä, viime talvena sekä keväänäkin, meillä oli kohtalaisen suuria ongelmia ihan perusratsastuksen suhteen. Samoja ongelmia toki ilmenee vieläkin eivätkä kehitettävät kohdat ole missään vaiheessa muuttuneet radikaalisti; Monalla on aika huonot askellajit, sen rakenne ja muoto on pitkä ja matala ja helposti myös etupainoinen eikä sen hyppytekniikassakaan ole liiaksi kehumista. Näiden fyysisten ominaisuuksien lisäksi se on vähän sellainen haaveilija, joka haluaa katsella maisemia ja hämmästellä esimerkiksi varjoja maassa tai vaikka linnun laulua puussa. Kaikkia näitä mainittuja seikkoja, niin fyysisiä kuin tuota keskittymiskykyyn liittyvääkin, on kehitetty johdonmukaisesti sekä minun itsenäisessä ratsastuksessa että valmentajan kanssa, ja kehitys on ollut aika huimaa. Voin tehdä jossakin vaiheessa postauksen, jossa paneudun vielä paremmin siihen, mitä asioita Monan treenissä on erityisesti pyritty kehittämään ja millä keinoin. Tässä nyt kuitenkin tiivistelmä Monan heikoista kohdista. Kuten sanoinkin, niin kehitystä on ehtinyt tapahtua ja nyt varsinkin tänä kesänä ollaan saatu treeneissä kivoja wau-hetkiä. Tämä kaikki on tietenkin suhteellista. Meidän wau-hetket eivät tarkoita sitä, että Mona hyppäisi metrin verran estettä korkeammalle niin että takajalat hipoo kentän lyhtypylväitä, vaan ihan sitä, että päästään etenemään aktiivisessa laukassa nokka ylhäällä ja odottaen pienelle esteelle, ylitetään se suoralla, vaatimattomalla hypyllä, jatketaan laukkaa kevyellä kädellä edelleen nokka ylhäällä ja siirrytään käyntiin. Kuulostaako helpolta? Välillä se onkin tosi helppoa ja välillä koko hommasta ei meinaa tulla yhtään mitään. 

Monassa on monta asiaa, joita sopii kyllä kehuakin. Sillä on mielettömän hyvä asenne työntekoon. Viime kaudella sillä oli taipumuksia harrastaa kaikkia ihmeellisiä loikkia jos sitä alkoi harmittaa esimerkiksi laukannostot, mutta valmentajan kanssa epäilimme syyksi vääränlaista kengitystä joka vaikeutti sen liikkumista entisestään. Pienet ja suppeat liikkeet, tikittävä askellus ja pienet, pystyt kaviot eivät ole ihan se kaikista ideaalein yhdistelmä. Nyt meillä on todella hyvä kengittäjä ja Monan olo näyttää kaikin tavoin parantuneen asian korjaantumisen myötä. Kaikki vastustelu ja kapinointi ovat jääneet historiaan, ja Monan kanssa on tosi kiva tehdä töitä. Tietysti joskus silläkin on päiviä kun sitä laiskottaa tai pelottaa kaikki tai se on vähän jäykän oloinen (lähinnä kiiman aikaan selästä), mutta noin niinkuin pääasiassa. 

Ja onhan sitä tekniikkaakin alkanut pikkuhiljaa löytyä. Mona on kuitenkin aika varovainen tassuistaan ja on onneksi todennut, että kun ei roikota jalkojaan niin ei puomitkaan kolise. Johdonmukaisella harjoittelulla Mona on oppinut hyppäämään pienistäkin etäisyyksistä niin ettei se hätäänny ja ryntää esteen läpi vaan tekee kivan pyöreän hypyn ja huolehtii jalkansa itse. Omalla ergonomisella tyylillään, tottakai. 

Elokuu 2017
Kesäkuu 2018


Vertailun vuoksi laitoin ylle kuvat, joista ilmenee aika hyvin Monan kehitys hyppytekniikan suhteen. Toki se on saanut nyt myös paljon lisää rutiinia uusista paikoista - tämän kauden alussa otettiin yksi askel taaksepäin, ja aloitettiin ihan pikkuruisista luokista sillä ajatuksella, että jokaisen esteen yli voin hyvällä omatunnolla pakottaa sen yli vaikka käynnissä. Muistaakseni aloitettiin hallikisoista Hyvinkäällä ja päästiin kuin päästiinkin maaliin asti 70cm luokka. Siitä eteenpäin vaatimustasoa on sitten pikkuhiljaa nostettu, eikä epäonnistumisiltakaan olla vältytty. Yleensä meidän kohtaloksi ovat koituneet erilaiset täytteet esteiden alla, kentän laidalla olevat epäilyttävät asiat esimerkiksi puomit :D, tai sitten ihan minun oma sielun heikkous jonka johdosta päädyn tekemään idioottimaisia ratkaisuja esimerkiksi lähettämään Monan hyppyyn aivan liian kaukaa. 

Tätä samaa heikkohermoisuutta todistettiin myös aiemmin mainituissa, viime viikonlopun kisoissa Salossa. Olin ilmoittautunut 105cm luokkaan kun viime viikkoinen metrin luokka Järvenpäässä oli sujunut ihan kohtalaisesti yhdellä tottelemattomuusvirheellä, kun jälleen linjan toisen esteen alla olleet valkoiset täytteet yllättivät poniinin. Myös tänä viikonloppuna ensimmäinen rata muodostui kohtalokkaaksi. Neljä ensimmäistä estettä sujuivat oikein hyvin, mutta viidennestä tuli puomi (en oikein tiedä miksi, ei siinä mitään erityistä tainnut olla). Mona hermostui välittömästi ja laskeutui väärässä laukassa esteeltä, vaihtoi kaarteessa ristilaukalle, enkä saanut sitä oikein mitenkään päin takaisin ja vaihtamaan ravin kautta oikeaan laukkaan. Hirveän räpellyksen jälkeen tähdättiin okserille josta mentiin lopulta ohi. Tässä kohtaa molemmilla oli jo pasmat ihan sekaisin, varsinkin mulla, ja koko loppurata oli aivan kauhea. Mentiin vähän lisää ristilaukkaa ja yhdelle jännälle esteelle jopa ravissa, yritin paniikissa paukuttaa Monaa hyppäämään pitkistä etäisyyksistä ja horjahtelin hypyissä kun Mona tietysti otti sen yhden pikkuaskeleen esteen eteen ja hyppäsi pää ylhäällä täysin selättömästi. Kun tulin radalta niin hyvä etten heittänyt kypärää roskiin, hävetti ja suututti niin paljon oma kohellus. Mona sai tietysti kehuja ja rapsutuksia kaikesta huolimatta. 

Olin jo ihan valmis pakkaamaan kamat autoon ja vetäytymään kolooni suremaan, mutta ärsytti niin paljon että en voinut jättää koko hommaa tuommoiseen suoritukseen. Me kuitenkin käydään noissa kisoissa harjottelemassa eikä me kotonakaan ikinä lopetettaisi noin. Seuraava luokka oli onneksi vain 5cm isompi ja vielä A.2.0 arvostelu, eli rata ei ollut kauhean pitkä. Mietin jälkeenpäin että aikamoinen tuuri meille että oli päätetty järjestää noita nk väliluokkia 5cm välein - niitä ei pahemmin ole meillä Suomessa ollut, mutta nyt esimerkiksi 105, 115 ja 125 luokat tuntuvat olevan nousemassa trendiksi etenkin 2. tason kisoissa. Mikä on siis ihan mielettömän hyvä juttu. Anyway jälki-ilmottauduin siis seuraavaan luokkaan ja sillä ajatuksella että NYT mä ratsastan hyvin ja odotan loppuun asti ennen jokaista estettä ja keskityn pitämään kantapäät alhaalla. Mihinkään muuhun mun ei ollut tarkoituskaan keskittyä. Lopputulos tällä mentaliteetilla oli tosi hyvä - Mona eteni tasaisesti kuin junan kiskoilla, hyppäsi jokaisen esteen tarkasti ja suoraan, laskeutui oikeassa laukassa alas tai vaihtoi heti seuraavalla askeleella, eikä edes vilkaissut radan ulkopuolisia asioita saati esteiden alla olevia juttuja. Kierrettiin kaikki reitit ihan pidemmän kautta ja saatiin ylitetystä enimmäisajasta 2 virhepistettä, mutta se nyt oli ihan yhdentekevä asia. Oli vain yllättävä ja huvittava bonus päästä Monan kanssa palkintojenjakoon, olimme luokassa nimittäin viidensiä, kun 24 lähtijästä nollatuloksia tuli vain neljä. Sain vasta jälkeenpäin kuulla että rataa pidettiin jollain tapaa erityisen haastavana. Ihmettelin kyllä useita kieltoja ja ohiratsastuksia. Omasta mielestäni ratamestari oli onnistunut tekemään reilut ja mielenkiintoiset radat, ja kisajärjestäjä oli valinnut näyttäviä mutta ei erityisen pelottavia tai ihmeellisiä täytteitä esteisiin (esimerkiksi vesimattoa ei pienissä luokissa ollut lainkaan). Aikaratsastusluokassa olisi ollut luontevia vaihtoehtoja joilla valita hieman lyhyempi reitti esteeltä toiselle, mutta tällä kertaa me tosiaan mentiin Monan kanssa ne kaikki mahdolliset kiertoreitit. Meidän rata taisi olla koko luokan hitain ja eroa neljänneksi tulleeseen oli niinkin paljon kuin 14 sekuntia. 

Lisään alle vielä videon tästä onnistuneesta radasta. Tällä mokomalla jaksaa taas ainakin tämän päivän treenata. Lähdenkin siis nyt heti tallille. Mä oon koko kesän ratsastanut paljon maastossa ja pellolla pitääkseni Monan hyväntuulisena ja motivoituneena, ja tänäänkin suuntaamme pellolle laukkaamaan ja harjoittelemaan siirtymisiä. Huomenna aamulla on vuorossa valmennus. 

26.6.2018

Uusi alku

On taas vierähtänyt aikaa siitä kun viimeksi istuin läppärin ääreen ja avasin uuden postauspohjan. Moneen vuoteen ei ole ollut minkäänlaista paloa kirjoittaa omista asioista muiden luettavaksi, vaikka aina silloin tällöin olenkin yrittänyt innostua hommasta uudestaan, joka kerta surkein tuloksin. Blogi on auennut ja mennyt kiinni taas. Nyt olemme taas siinä avaamisvaiheessa.

Ehkä kuukausi sitten rupesin pitkästä aikaa selailemaan kaikkia mun piilotettuja postauksia. Palasin niinkin pitkälle kuin vuoteen 2012, kuuden vuoden taakse; aikaan jolloin Kalju oli vielä uusi hankinta, ja Mona vasta sinä kesänä syntynyt pikkuvarsa. Minä olin negatiivinen teini joka haaveili urasta hevosalalla. Muistin tuolta ajalta vain runsaat negatiiviset kommentit, joita blogipostauksiin ja youtube-kanavalle sateli. Myös sen kuinka kiukuttelin itse kommenttiosiossa ja heittäydyin heti puolustuskannalle jos sain siihen syyn. Se mitä en muistanut niiltä ajoilta, oli ne monet kymmenet kannustavat kommentit, joita tuntemattomat ihmiset minulle kirjoittelivat. Nyt kuusi vuotta myöhemmin mietin että voi jukupätkä millaisia lukijoita minulla onkaan ollut. Ei ollut sellaista ongelmaa, ettei joku olisi tarjonnut apuaan tai vinkkiään, eikä sellaista murhetta, ettei olisi lohdutettu ja kannustettu painamaan eteenpäin. Valitettavasti lukiolainen pikku-Riina ei osannut arvostaa tällaisia kommentteja ja suhtautui neuvoihin väheksyvästi. 

Mahdollisesta motivaation epävakaudesta huolimatta päätin nyt jälleen kerran avata blogin ja ryhtyä kirjoittelemaan heppajuttuja. Nyt kun mulla satunnaisesti voisi olla jotain kerrottavaakin. Toivon että blogi voisi edelleen toimia keskustelualustana jossa myös lukijat voivat jakaa mielipiteitään ja kokemuksiaan, mutta olen toki joutunut huomaamaan, että blogien kultakausi on loppunut jo aikoja sitten, ja ajatustenvaihto on muuttanut enimmäkseen instagramiin sekä kaikenlaisille kysymyspalstoille. Mä olen kuitenkin niin vanhanaikainen ja vaadin sen verran suuren pinta-alan höpötyksilleni, että jatkan mielummin täällä blogissa kuin seuraan massoja muihin somekanaviin. Enhän mä osaa edes valokuvata!

Pitemmittä puheitta, tervetuloa taas!