4.12.2018

Nostalgiatuokio

En keksinyt parempaa otsikkoa tälle postaukselle, eli kutsutaan tätä nyt nostalgiatuokioksi, tarinointihetkeksi tai miksi lie menneiden kaiveluksi 😄 

En eilen illalla meinannut millään saada unta ja siinä sängyssä pyöriessä rupesin miettimään kaikenlaisia hevosia, joita olen elämäni aikana saanut kohdata ja tuntea. Niitähän riittää monenmoisia ihan laidasta laitaan ja on useita jotka ovat jääneet erityisellä tavalla mieleen. En myöskään haluaisi nostaa toisia erityisemmiksi kuin toisia, mutta silti, eilen jäin miettimään yhtä pidemmäksi aikaa kuin muita. Päähän pälkähti että ehkä teitä lukijoita kiinnostaisi kuulla tästä hevosesta. Jos vertaa moniin muihin hevosiin joista voisi olla mielenkiintoista kertoa, tämä eroaa niistä myös siten että ylipäätään voin kirjoittaa siitä blogissani, koska siinä missä on mielestäni mautonta kirjoittaa muiden ihmisten hevosista, tämä kyseinen hevonen on lopetettu jo muutama vuosi sitten. 

Työskennellessäni Ruotsissa sain tutustua moniin aivan mahtavan upeisiin hevosiin, ja yksi niistä oli 5-vuotias oripoika Coventry. Se siirtyi kesällä 2015 toiselta hyvältä nuorten hevosten kilpailuttajalta työnantajieni talliin kesken kisakauden siitä syystä, että tämän aiemman ratsastajan talli oli yksinkertaisesti niin täynnä. Hevosen tulokset alkukaudelta olivat todella hyvät ja sen siirtyminen meille oli aika kova juttu, josta kirjoitettiin suomalaisissa ratsastuslehdissäkin. Coventry oli kilpaillut Ruotsissa sekä 4- että 5-vuotiskausillaan, mutta sen päätyö oli kuitenkin siitoskäyttö. Se oli saanut Saksassa todella hyvät tulokset oritesteistä ja hyväksytty useaan kantakirjaan, ja kilpaileminen oli oikeastaan jalostuskäytön rinnalla vain harrastus siinä mielessä, että ollakseen vakuuttava jalostusori, sen piti myös kerätä hyviä tuloksia osoittaakseen kykyä ja laatua nimenomaan hyvänä urheiluhevosena. Siitoskäyttö näkyi aktiivisena osana arkea sen kanssa - kun se muutti talliin, ei mukana tullut ainoastaan omistajan omia satulahuopia ja riimua, vaan myös iso pukki, jonka päälle ori hyppäsi kolme kertaa viikossa siementen keräämistä varten. Jo ennen kuin hevonen saapui, käytiin läpi kenen hommaksi laitetaan mitäkin. Pomo ajatteli, että olisi parasta että yksi ihminen hoitaa hevosen käsittelyn siementen keräämisen yhteydessä ja joku toinen hoitamisen ratsastuksen ja kilpailuiden yhteydessä, ettei hevoselle tulisi väärinkäsityksiä mikä on sen tehtävä milloinkin. Tämä oli tarkoitus alunperin, mutta itseasiassa tehtävienjako ei koskaan tullut tarpeelliseksi, koska ihan mitä vaan hevosen kanssa tehtiinkin, se oli ajan tasalla siitä mitä siltä odotettiin eivätkä nuo kaksi tehtävää koskaan onnistuneet sekoittumaan. Koska minä olin yleensä aina kotona kun muut kävivät reissuissa, oli luontevaa että nuo hevosen erityisten juttujen hoitamiset osuivat minun kohdalleni. Oli tosi mielenkiintoista päästä oppimaan ja näkemään myös tällainen puoli hevosbisneksestä. Mutta ennen kaikkea, sain tilaisuuden tutustua tähän hevoseen. Aktiivisen ja touhukkaan luonteensa vuoksi alettiin pian kutsua hevosta kotoisasti Touhoksi. 

Touho ei loppujen lopuksi ehtinyt olla meillä kovin kauaa. Sillä oli muistaakseni jo kvaalit 5-vuotiaiden hevosten kilpailuun Falsterbossa, joten pomolla ei ollut hätää kilpailla sillä enemmän kuin sen verran, että päästiin jyvälle sen käytöksestä ja toiminnasta kilpailupaikalla. Kaikissa (vain parissa) kilpailuissaan meillä se hyppäsi vain puhtaita ratoja. Ja se oli niin kiltti. Kun sen kotona otti ulos karsinasta, sen käytös riippui paljolti siitä, millaiset varusteet sillä oli päällä. Jos sillä oli riimu ja ketju, se tiesi että nyt ollaan lähdössä miesten hommiin. Silloin se leijaili ja hypähteli koko matkan kaula kaarella tallista toisessa rakennuksessa sijainneen pukin luokse, ja sai olla vähän varuillaan kun se huusi tammoille ja heilutteli etukavioitaan. Mutta jos sillä oli päässä suitset, se oli kuin toinen hevonen. Kiinnostunut ympäristöstään, toki. Mutta se käveli kiltisti kentälle tai maneesiin ja sillä pystyi ratsastaa kuin millä tahansa muulla hyvin koulutetulla hevosella. Se teki hyvin töitä eikä vilkaissutkaan tammojen perään. Kilpailuissa sama toistui. Se hämmästeli maailman menoa kuin mikä tahansa kilpahevonen, ja saattoi ehkä herrasmiesmäisesti hörähtää ohi kulkevalle tammalle, mutta kun tiedossa oli ratsastusta, se unohti kaiken muun. Vaikka se en ollutkaan minä joka siellä selässä keikkui niin uskallan väittää, että Touho oli hevonen joka rakasti tehdä töitä ja miellyttää ratsastajaa. Minäkin sain kyllä ratsastaa Touholla yhden viikon, kun pomot olivat kisamatkalla muilla mailla. Menimme kentällä puomeja ja kävimme maastossakin, ja esimerkiksi muihin tallin oreihin verrattuna, Touho oli ehdottomasti tasaisin ja parhaiten käyttäytyvä. Ihan mahtava persoona ja niin hyvä tyyppi, että meinaan liikuttua vieläkin kun mietin sitä. 

Touhon elämä oli luonnollisesti hieman erilaista kuin muiden nuorten, jotka saivat ratsastuksen lisäksi käydä tarhassa ja kävelykoneessa. Touho saattoi päästä aamulla tunniksi tarhaan, ennen kuin muut hevoset tulivat, ja kävelykonetta se ei käyttänyt ollenkaan. Sen liikutus oli siis nimenomaan ratsastuksen ja maastakäsin taluttelun varassa. Siksipä sille tulikin iltaisin muiden hommien jälkeen syöteltyä ruohoa pihalla, ei nyt ihan joka päivä, mutta silloin tällöin. Kävelykonetta se ei pahemmin tarvinnut, koska se oli jo muutenkin niin laiha. Se seisoi olkikarsinassa ja heinää ja väkirehua kannettiin sille selkä vääränä, mutta totta kai orin elämä on aina jo lähtökohtaisesti sen verran stressaavaa, että edellytykset varsinaiselle lihomiselle olivat hieman hatarat. Voitte myös kuvitella miten rankkaa on treenata kuusi kertaa viikossa ja siihen päälle vielä kolme kertaa viikossa astua pukille. Siementen luovutuksen jälkeen Touho oli aina ihan poikki ja makasi koivet suorana karsinassa nukkumassa. Joskus luovutus saattoi mennä syystä tai toisesta pieleen - sitten riippuen tilanteesta yritettiin heti perään tai seuraavana päivänä uudestaan. Vaikka elämä jalostusoriina ei kuulosta kauhean kivalta, niin Touho oli aina iloinen ja hyväntuulinen kun sitä käsitteli. 

Kuten muidenkin nuorten, myös Touhon päätavoite oli Falsterbon nuorten hevosten luokissa. Sinnehän meiltä lähti hevosia ihan hirveä kasa mutta lopulta finaaleissa hyppäsi vain kaksi hevosta, joista toinen oli juuri Touho. Se hyppäsi kahtena ensimmäisenä päivänä mahtavasti, tulokset olivat tietenkin pelkkää nollaa. Sitä kehuttiin, mutta kuten koko kesän, myös näiden ratojen hypyistä pystyi huomaamaan, miten täydellisestä tekniikasta huolimatta Touho hyppäsi monta estettä käyttäen takajalkojaan puutteellisesti, näyttäen välillä jäykältä, jopa kipeältä. Oltiin kuitenkin alusta asti ajateltu että takaosan heikkous on vain oiretta sen raskaasta käytöstä; pukille hyppääminen rasittaa tietenkin juuri takapolvia ja selkää, eikä oikein voinut olettaakaan että hevonen tällaisella käytöllä liikkuisi täydellisesti. Kahden päivän hyppyjen jälkeen oli yksi välipäivä, jonka jälkeen hypättiin lauantaina finaali, ja sunnuntaina lähdettäisiin kotiin. Välipäivänä Touho sai muiden hevosten tapaan kävellä ja hölkätä vähän liinassa, osoittamatta mitään sen kummallisempaa käytöstä. Lauantaina letitin ja valmistelin sen finaalia varten, oltiin sovittu ratsastajan kanssa että nähdään verryttelyssä, joten hyvissä ajoin lähdettiin kävelemään talleilta verkkaan. En oikein silloin osannut sanoa että mikä Touhossa oli outoa, mutta muistaakseni minusta se oli jotenkin vaisu. Se meni kyllä korvat eteenpäin niinkuin yleensäkin, mutta jotain ihmeellistä siinä oli. Ilmoitin mielipiteeni ratsastajalle, tyyliin "Touho tuntuu vähän väsyneeltä", mutta väsymys on tietenkin ihan luonnollista kun on monen päivän kisareissu takana, ja se on asia joka sitten pitää vain ottaa huomioon. Verryttelyssä Touho näytti kuitenkin ihan normaalilta, eteni ja meni ja hyppäsi mielellään. Radalla sitten meni kaikki seis. Se kompuroi lähestymisissä, kielsi ja hyppäsi esteiden sekaan. Ratsastaja tietenkin keskeytti koska oli selvää että kaikki ei ollut hyvin. Yksi outo asia joka jäi mieleen oli se, kun katsoin Touhon etusuojia heti kun se tuli radalta. Se oli potkinut molemmat alas vuohisen alapuolelle vaikka olin kiinnittänyt ne ihan normaalisti. Ajateltiin että no, tämä kilpailu taisi nyt olla vähän liikaa pienelle pojalle, mutta eihän siinä mitään, ensi kaudella se voi sitten näyttää kaikille. Vein Touhon talliin ja hoidin pois kuten ennenkin.

Seuraavana päivänä kävelytettiin kaikki hevoset aamulla ennen isoja luokkia, Touho muiden joukossa. Se vaikutti normaalilta mutta edelleen aika väsyneeltä ja kiinnitin huomiota vain siihen että se vähän kompastui karsinan ovella ennenkuin jatkoi matkaa. Sama toistui iltapäivällä kun oltiin pakattu tavarat ja alettiin lastata hevosia autoon. Yksi huteran näköinen askel ovella, ja matka jatkui. Kuorma-autoon se kiipesi normaalisti ja matkusti tyypilliseen tapaansa hiljaa. Kotona otettiin se viimeisenä ulos, ja katsottiin kaikki sitä aika vinoon - se raahasi toista takajalkaa perässään.

Seuraavana päivänä sen omistaja tuli taas aamutuimaan keräämään siementä. Kysyin että eikö hänelle kerrottu ettei Touho ole ihan oma itsensä? Hän vaan että juu, ja näkihän sen jo lauantaina ettei hevonen ollut normaali, mutta se voi pitää pienen loman että otetaan vain siemenet ulos ja maastoillaan ja otetaan rennosti. Seuraavat kuvat ovat juurtuneet minun verkkokalvoille pysyvästi. Mentiin Touhon karsinalle ja se tuli tapansa mukaan iloisena ovelle vastaan. Avasin oven, laitoin riimun ja yritin taluttaa sen ovesta ulos päivän kunnon tarkistamista varten, kun se yhtäkkiä kaatuikin kaikki jalat levällään maahan kynnyksen päälle. Se yritti sätkiä ylös, mutta toinen takajalka ei toiminut ollenkaan, vaan roikkui vaan takapolvesta alkaen ihan velttona raatona sen pakarasta. Lopulta se pääsi ylös, ja vihdoin kaikille alkoi valjeta, ettei siemenen kerääminen ihan taidakaan onnistua tänään. Vietiin Touho pihalle ja katseltiin sitä siinä jonkin aikaa - jalka näytti ja tuntui normaalilta, mutta se roikkui velttona, eikä totellut kun Touho yritti saada sen asettumaan alleen. Hetkeä myöhemmin toinen heppahoitaja haki kuorma-auton ja he lähtivät omistajan kanssa viemään Touhoa tutkittavaksi. Se olikin sitten viimeinen kerta kun näin Touhon. 

Kävi ilmi että sillä oli jonkinlainen synnynnäinen hermostovika selkärangassa, joka oli rasitettuna aktivoitunut ja käytännössä halvaannuttanut toisen takajalan. Kukaan ei olisi voinut tietää siitä ennen oireiden syntymistä, eikä kukaan olisi voinut tehdä mitään toisin välttääkseen tapahtuneen. Touhoa ei lopetettu heti, vaan sitä yritettiin hoitaa ja sen annettiin levätä varmaan pari viikkoa, ennen kuin omistajat totesivat, että sen peli on pelattu. Mitä tulee jalostukseen, niin hermoviat eivät kuitenkaan ole ihan niitä kaikista suosituimpia asioita, joita toivotaan omalle varsalle periytyvän. Loppukesästä Touho sitten lopetettiin. Minä itkin varmaan viikon ajan joka ilta ja meinaan itkeä vieläkin kun ajattelen sitä, miten hieno ja upea hevonen Touho oli, ja miten vähän meillä oli yhteistä aikaa asian vuoksi, jolle kukaan ei voinut mitään. 

Tässä oli nyt tällainen tarina. Hevosia tulee ja menee, ja maailma on pullollaan hienoja jalostusoreja, mutta halusin nyt kertoa tästä. Touhokin oli tavallaan vain yksi pieni osa suurta hevostenkasvatusbisnestä eikä tietyllä tapaa kovin merkityksellinen hevonen, mutta minulle se oli yksi mieleenpainuvimmista hevosista joita olen saanut tavata, eikä vähiten siksi että sen loppu oli niin surullinen. Touholla on Ruotsissa 44 jälkeläistä vuosilta 2015 ja 2016, ja aion kyllä aktiivisesti seurata niiden menoa, kun ne aikanaan kilpakentille saapuvat. Ensimmäinen erähän on nyt 3-vuotiaita. Ehkä jo ensi kesänä jos teen Falsterboon retken kavereiden kanssa, niin pääsen seuraamaan kun joku Touhon 4-vuotiaista jälkeläisistä hyppää hienoja nollaratoja kuten isänsä aikanaan. 💓

20.11.2018

Epäonnistumiset kuuluu elämään

Oltiin sunnutaina Stable Novassa kilpailemassa 1-tasolla. Nostan nyt heti alkuun kissan pöydälle ja sanon sen mitä kaikki ajattelevat; no eipä alkanut tämä akatemiavuosi hyvin. Noin. Nyt se on saatu systeemistä ulos ja voidaan mennä itse asiaan. 😄

Matkaan lähdettiin kahden hevosen voimin, Mona ja minä startattaisiin 100 ja 110cm luokissa, ja Fanni vuokraajansa kanssa 90 ja 100cm luokissa. Mona ja Fannihan olivat ennen tarhakavereita, mutta ne erotettiin, kun mulle alkoi riittää vaihtelevan vahvuinen läheisriippuvuun näiden kahden välillä. Fanni on aina tiedetty erittäin riippuvaiseksi, kuten taisin viimeisessä kisapostauksessakin mainita, mutta Monalla läheisyyden kaipuu on ollut hyvin vaihtelevaa. Joskus se ei välitä ollenkaan, ja joskus se huutaa kotikentällämme kurkku suorana Fannille joka huutaa takaisin joko karsinasta tai tarhasta. Tilanne on helpottanut sen jälkeen kun tammat erotettiin, mutta tällä reissulla hommat vähän eskalotuivat taas. Ensimmäinen kohtaus sattui jo kotipihassa. Tavalliseen tapaan lastattiin Mona ensin, mutta normaalin paikoilleen jäämisen sijaan, se alkoi kääntää kaulaa kaksinkerroinja rampata ja hirnua, että minne se Fanni jäi. En meinannut edes saada siltä suitsia pois kun se mellakoi. Tajusin samalla, että tälläkään kertaa Monaa ei voisi jättää autoon odottamaan, vaan se pitäisi ottaa ulos jo Fannin ratsastuksen ajaksi. Meillä ei ollut edes ketään apukätenä, paitsi vuokraajan 10-vuotias pikkusisko. Jos Mona olisi ollut normaali niin hänkin olisi varmaan voinut taluttaa sitä käsihevosalueella, mutta hyvin nopeasti kilpailupaikalla valkeni, että "normaali" ei juuri nyt ollut lähelläkään niitä sanoja, joilla Monaa olisi voinut kuvailla.

Kun otettiin ensimmäisen radankävelyn jälkeen hevoset ulos autosta, ei Monalle riittänyt että oltiin kahden tai kolmen metrin päästä Fannista. Piti saada seistä ihan kylki kyljessä, tai sitten ei voinut seistä ollenkaan. Koko sen ajan kun vuokraaja satuloi Fannia, Mona ramppasi hermostuneena ympyrää, vuorotellen nenä maassa ankarasti nuuhkien tai aivan silmät selällään jonnekin jalat harallaan tuijottaen. Se kuopi etujalalla, pyöri ja hötkyili. Kun Fanni lähti verryttelemään, alkoi huuto ja hirnuminen. Nyt ei enää käynnissä kiemurtelukaan riittänyt, vaan piti alkaa hyppiä kahdella jalalla ja peruuttaa milloin minnekin karkuun. You get the picture... Käytiin myös verryttelyssä ja maneesilla kävelemässä kun toivoin että muiden hevosten seura rauhoittaisi Monaa, mutta ei kyllä rauhoittanut, vaan loikittiin siellä sitten muiden seassa kunnes annoin periksi ja mentiin takaisin trailerialueelle mellastamaan. Heti kun Fanni tuli radalta niin otettiin siltä kamat pois ja tungettiin hevoset takaisin traileriin rauhoittumaan. Kahdestaan ne seisoivatkin siellä hiljaa kuin hiiret.

Mulla oli jo siinäkin mielessä vähän huono lähtökohta ensimmäisessä luokassa menestymiselle, että en oikeastaan kävellyt rataa ollenkaan kunnolla. Edelleenkään meillä ei ollut ketään auttamassa hevosten kanssa, joten kun Fanni piti ottaa jo ennen seuraavan luokan radankävelyä ulos verryteltäväksi, piti tietenkin ottaa Monakin, ja tämän takia oltaisi tarvittu vielä yksi ylimääräinen käsipari pitelemään Monaa radankävelyn ajaksi. Teimme kuitenkin niin että vuokraaja piteli Monaa sen aikaa, kun kävin juoksemassa maneesiin sisään ja ulos vilkaisemassa esteitä ja silmämääräisesti arvioimassa askelmääriä, jonka jälkeen otin Monan ja vuokraaja pääsi kävelemään rataa. Arvata saattaa että paitsi että onnistuttiin kieltämään ulos ensimmäisellä radalla, niin kun saatiin kuitenkin jatkaa rata loppuun, eksyin vielä reitilläkin yhdelle esteelle ja jouduttiin tekemään voltti. Tämä siksi että tiesin kyllä minkä suuntaisella linjalla kyseinen este on, mutta en ollut katsonut sitä, mistä kohtaa kyseiselle linjalle lähdetään kääntämään - eli myöhästyin kaarteesta... 😖

Lähdimme vasta numerolla 24, mutta nousin heti Monan selkään kun tulin radankävelystä eli noin 10 minuuttia ennen luokan alkua. Verryttelyn piti tähän luokkaan olla läheisellä maneesilla, mutta kaikki jäivät kentälle ja siellä vallitsi aikamoinen hälinä. Eikä me kyllä autettu tilannetta. Heti ensi töikseen Mona esitteli hienon pukkilaukkasarjan niin että siellä vaan meidän loimi lenteli ja minäkin melkein. Se ei keskittynyt muhun ollenkaan, ei sitten yhtään, vaan oli ihan omissa maailmoissaan ja vastasi kaikkeen tosi kummallisesti, kiemurtelemalla, liioittelemalla tai olemaan kokonaan reagoimatta. Otin kentällä ravia ja yhden kierroksen laukkaa, mutta katsoin parhaaksi lähteä kokeilemaan, olisiko maneesilla vähän rauhallisempaa.

Ja olihan siellä. Meitä oli siellä lisäkseni yksi ratsukko ja stewardi. Melko poikkeuksellinen verryttelytilanne ja ajattelin että kyllähän tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Mona lopettikin loikkimisen ja sellaisen ylimääräisen toiminnan, mutta ns. "kuulolle" se ei tullut missään vaiheessa. Siihen oikeastaan kiteytyy koko meidän epäonnistuminen. 


Ensimmäisen radan jälkeen mua ei oikeastaan harmittanut yhtään. Ajattelin että tää on ihan tavallista, että ensimmäinen rata menee jännätessä, ja kun pääsen sen jälkeen antamaan pitkät ohjat niin Mona pärskähtää kerran ja rentoutuu ja on heti siitä hetkestä rento ja valmiina töihin. Huolestuin vähän kun se kuitenkin heti maneesista päästyään alkoi hirnua ja heilua. Kävelytin sitä hetken ja sitten palasin maneesille, jonne muukin verryttelevä väki oli jo löytänyt tiensä. Ja niinhän se sitten oli että Mona oli toisessa verryttelyssä vielä oudompi. Tein vähän temponvaiheluita laukassa että olisin saanut sen paremmin pohkeelle, ja se kyllä tekikin ne oikein kelvollisesti, mutta muuten se saattoi esimerkiksi heivata pepun tai lavat minne sattuu, tai tehdä esteen edessä ihmeellisen loikan. Toiselle radalle lähdin tosi epävarmana, mutta tajusin sen vasta jälkeenpäin. Yleensä hyräilen jotain ennen lähtölinjaa. Näissä kisoissa en ennen kumpaakaan luokkaa, ilmeisesti tosiaan jännitti nämä suoritukset jostain syystä 😅


Siinähän kävi sitten niin että toinen rata oli ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin, mitä nyt Mona oli jo väsyneempi ja mua ärsytti, eli lähtökohdat olivat sillä lailla huonommat. Tässä en enää unohtanut rataa ja tempo oli keskivaiheilla hieman parempi, mutta jos aiemman radan jälkeen olin naureskellut ja ollut että ei haittaa, niin nyt kyllä jo ärsytti sitten ihan kunnolla. Hevonen, kun se ei yhtään ollut mun kanssa niinkuin yleensä. Minä itse, kun en ollut napakampi vaikka ihan hyvin olisin voinut olla. Kieltäytymiset eivät olleet edes mitään dramaattisia vaan enemmän sellaisia oho, hupsista, no ei sitten mennä. Ja kaksi hylkyä samana päivänä näyttää tosi kauheelta. 

Mutta kuten otsikossa sanoin, epäonnistumiset tosiaan kuuluvat elämään, ja niihin pitää vaan osata suhtautua oikein. Mun valmentaja ja kaverit auttaa hirveesti, ja nyt oon jo aika rela näiden kauhujen suoritusten kanssa. Enimmäkseen kuitenkin oli kyse kokemattomuudesta ja siitä, ettei olla hypätty paljoa ratoja, siis rutiinin puutteesta. Tämä koskee sekä minua että hevosta. Ainut vaihtoehto on vaan hypätä lisää ratoja ja saada parempaa varmuutta tekemiseen. Mun valmentaja aina sanoo, että pitää vaan tiukasti uskoa ja luottaa omaan juttuunsa, eikä kuunnella mitä muut ihmiset ajattelee. Ja asioita pitää muistaa välillä tarkastella pidemmällä aikavälillä. Nyt otettiin iso harppaus menneisyyteen jossa Mona ei uskaltanut hypätä edes 80cm rataa loppuun. Mutta tämä oli vain yksi kokemus johon vaikutti moni asia, ja jatkamme treenaamista kuten ennenkin. Eikä sillä nyt loppujenlopuksi ole mitään väliä, mikä tulos saadaan pienissä kisoissa kun käydään niissä harjoittelemassa. Kokonaisuudessa oli paljon hyvääkin, ja esimerkiks mun paras kaveri, joka on varmasti nähnyt enemmän mun ratsastusta kuin mun oma äiti, oli ihan innoissaan siitä miten mun ratsastustapa on muuttunut kevyemmäksi ja rytmikkäämmäksi. Teki hetki itsekin mieli juhlia, että kivaa, vaikka tehtävää on vielä paljon, eikä vähiten mun oman fyysisen kunnon suhteen. Oudosti muuttuu se ryhti paremmaksi ja avut pehmeämmiksi, kun kaikki energia ei mene siihen että yrittää kannatella ylimääräisiä kohtia ruumiissaan liikkeen mukana... 

Tämän viikon sunnuntaina palataan rataharjoittelun äärelle meidän omissa pienissä kotikisoissa. Odotan parempaa suoriutumista siellä ja kerron kyllä sekä täällä että IG:n puolella, miten kävi!

Hyvää yötä ja muistakaa kaverit → 🙈🙉🙊

23.10.2018

HIHS by Land Rover akatemiaratsastaja 2018

No johan tässä ehtii aamutuimaan tulla hetkeksi juttelemaan uudesta virallisesta tittelistä. Kirjottaminen sujuu tässä kohtaa vielä vähän hitaasti kun kahvi on kesken ja olo muutenkin (fyysisestikin) hieman juminen, eli koitan pitää homman lyhyenä että ehdin tallille ennen töitä.  Takana on nyt kahden viikon yleisöäänestys vaiheineen. Homma huipentui voittajan julkistukseen lauantaina Land Rover Grand Prix-luokan jälkeen Nordikselle rakennetulla kilpailuareenalla tuhansien katsojien edessä. Ei liene liioittelua sanoa, että jännää on ollut!

Lantikkakyydillä areenalle. Kuvat Essi Sohlman
Kaksi viikkoa on melko pitkä aika kampanjoida ja kerätä tykkäyksiä somessa. Tämä johtuu ihan somen luonteestakin - asiat ja ilmiöt tulevat ja menevät nopeasti. Itsensä väkisin tunkeminen ihmisten feedeille ja vielä toistuvasti kahden viikon ajan tuntui kieltämättä spämmäämiseltä. Perhe ja ystävät auttoivat äänten keräämisessä ja lopulta kilpailu olikin niin tiukka, että yhtäkään ääntä ei voi sanoa ylimääräiseksi, eli kiitos siitä kaikille auttajille ja äänestäjille, erikoismaininta seuralleni Turun urheiluratsastajille, kotitallimme seuralle Kilon ratsastuskerholle ja muutamalle hyvälle ystävälleni jotka varmaan tunnistavat itsensä jo ihan tämänkin maininnan perusteella<3. Heti ensimmäisten päivien jälkeen jäin muista ehdokkaista jälkeen. Ensimmäisten satojen tykkäysten ryntäyksen jälkeen jokaisella alkoi vauhti pikkuhiljaa hiipumaan, ja kuten sanottu, kaksi viikkoa oli pitkä aika ja jokaisen oli pakko alkaa keksiä lisää juttuja. Minä olin ensimmäinen, joka pisti pystyyn arvonnan alueeni äänestäjille, eikä mennyt kauaa, kun muut tulivat perässä. Tällaisilla ei-kaupallisilla jutuilla sai hyvin motivoitua myös niitä, jotka saattoivat jo miettiä, että miksi jaksaisin äänestää kun en koko tyyppiä tunne. Tämän lisäksi kaikki "kommentoi alle" jutut toimivat hyvin lisänäkyvyyden saamiseksi. Facebookin algoritmihan on sellainen, että etusivulle nousevat ensimmäisenä niiden ihmisten postaukset joiden kanssa henkilö on jo valmiiksi tekemisissä esim.  viestein, reaktioin tai yhteisin paikkajulkaisuin, ja sen jälkeen julkaisut jotka nousevat esiin siksi, että tällainen tuttu henkilö on kommentoinut, reagoinut tai jakanut postausta joka ei muuten tulisi esiin. Tämän lisäksi ryhmissä erityisen aktiiviset "huippujulkaisut" alkavat näkyä yhä useammalle ryhmän jäsenelle. Näistä kolmesta tavasta viimeinenhän oli minun kohdallani oikeastaan se jonka ansiosta sain yhtäkkiä yhden vuorokauden aikana noin 1000 tykkäystä ja nousin äänestyksen hänniltä johtoon. 

Tästä pääsemme luontevasti siirtymään siihen, että minkä takia se yksi postaus alueeni puskaradioryhmässä nousi yhtäkkiä suosituksi? Olin kuitenkin sitä ennen jakanut kilpailupostausta, järjestänyt arvonnan ja jopa kuvannut videon jossa kerroin, miksi kenen vaan kannattaisi äänestää juuri minua. 

No kuulkaa ilkeiden kommenttien takia.

Jep, niiden. Kai se on niin että tökeröt kommentit vetävät ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Se alkaa yleensä niin että ensin yksi "ihmettelee". Sitten toinen ehkä postaa jonkun memen, kolmas nauraa mukana ja neljäs jo sanoo suoraan että hei, oot ihan paska tyyppi ja tää koko juttu on perseestä eikä susta oo kyllä mihinkään ja miettisit nyt että miten kehtaat edes mitään. Ja pum kahden minuutin päästä julkaisu on kaikkien etusivulla. Kaava on mulle suhteellisen tuttu, mutta koska aiempiin postauksiin aiheesta ei oltu kommentoitu juuri mitään eivätkä ne saaneet juuri näkyvyyttä, kerkesin nopeasti pahoittaa mieleni ja meinasin jo poistaa koko homman. Kunnes postaukseen yhtäkkiä vyöryi toinen, huomattavasti voimakkaampi kommenttien aalto. "Älä välitä näistä tyypeistä", "Syksy näköjään tuo taas ihmisistä pahimmat puolet esiin", "Meidän lähikaupan tyttö, tsemppiä", "Oot ihana sano kuka vaan mitä tahansa" ja "Näytät sitten pyllyä noille idiooteille sen auton ikkunasta kun voitat". Lopulta ylläpito poisti ikävät kommentit, mutta silti postaukseen tuli paljon yli sata kannustavaa kommenttia ja jopa seuraavana päivänä töissä asiakkaat tuli toivottamaan onnea ja kertomaan että minä ainakin äänestin sinua ja käskin vaimonkin äänestää. 

Tuo koko homma oli varmasti mieleenpainuvin asia koko äänestysprosessista, mitään muuta vähättelemättä. Toki mieleen jäi paljon muutakin, hienoja ja vähemmän hienoja asioita - vähäisimpänä ei ehkä tietyn ratsastavan väen ihmeellinen ylimääräinen energia, jonka he sitten valitsivat käyttää esimerkiksi minun ja perheeni henkilökohtaisten asioiden tonkimiseen ja jopa valheelliseen kuuluttamiseen tietyllä hevosväen foorumilla. Itse välttelin eksymästä kyseiselle foorumille, mutta mulla oli muutamia kavereita jotka seurasivat keskustelua, ja aina välillä nämä asiat sitten tavoittivat minutkin ja jopa kommentoin erästä syytöstä, eli sitä että olisin loppuvaiheessa jotenkin ostanut ääniä. Nyt en enää halua suoraan kommentoida mitään näistä asioista koska ne ovat takana ja siellä ne saavat myös pysyä. En usko että pystyisin mitään sanomalla kuitenkaan muuttamaan näiden joidenkin ihmisten mielipiteitä musta. Mutta mainittakoon että on totta että mun tutuilla ja perheellä on varsin paljon kansainvälisiä kontakteja usealle mantereelle. Ja sehän on koko idea verkostoitumisessa, lajissa kuin lajissa - ei se, ketä sinä tunnet, vaan ketä ne ihmiset tuntevat jotka sinä tunnet. Eksponentiaalinen kasvu. Google it😁

Haastattelu areenalla. Jännitti "vähän". Vasemmalta, Land Roverin
Jukka Kortelainen, HIHS'n Tom Gordin, Teemu Ahtee ja hermostunut akatemiaratsastaja.
Äänestyskokemus oli hieno, mutta nythän se työ tosiaan vasta alkaa. Istumme myöhemmin alas yhteistyökumppaneiden kanssa ja käymme läpi yksityiskohtia hieman tarkemmin. Uskon että tästä tulee tosi hyvä vuosi ja että minulla on paljon annettavaa paitsi yhteistyökumppaneille, myös henkilöille jotka minua somessa tulevat seuraamaan. Monan kanssa meillä hommat tietenkin jatkuvat vanhaan malliin - akatemia ei kuitenkaan tee minusta sormen napsautuksella huippuratsastajaa, vaan minun ja Monan työskentelyssä tietenkin jatkamme kuten mitään akatemiaa ei olisikaan. Huonot suoritukset harmittavat yhtä lailla kuin ennenkin ja onnistumiset tuntuvat yhtä hyviltä. Näen kuitenkin hyvänä asiana pienen näkyvyyden ja mahdollisen paineen jonka se tuo tullessaan. Tämäkin vuosi meni meillä Monan kanssa vähän silleen, että niin joo, vois tietty kattoa oisko jotain kisoja tulossa ens viikolla. Nyt meillä on ensi kaudelle selvät tavoitteet ja myös taustajoukot jotka odottavat niiden täyttyvän ja ovat valmiita auttamaan suunnitelman tekemisessä ja tavoitteeseen pääsemisessä. Enkä voi sanoin kuvailla miten onnellinen olen autosta, joka ei jää jumiin, ja trailerista, jonka toimintaa ei tarvitse arvailla. Omaa traileriamme voisi kutsua varovaisesti täystuhoksi. Ja vaikka netissä väitettiinkin kaikenlaista, niin ei se aina meillä töissä käyvillä nuorilla ratsastajilla mene ihan niin, että vaan komennetaan että nyt äiti ja iskä ostakaa mulle uusi traileri/satula/hevonen, ja niin tapahtuu kuin sormia napsauttamalla.😊

Kello lyö pian lounasheinien verran, eli nyt ratsastushousut jalkaan ja menoksi, tiedossa on HIHS'ssä Henk Noorenin miniklinikalla nähtyä yksinkertaista puomityöskentelyä. Jos kiinnostaa että mikä homma, niin TÄSSÄ linkki juttuun jonka kirjoitin aiheesta Playsson.netin portaaliin.