23.10.2018

HIHS by Land Rover akatemiaratsastaja 2018

No johan tässä ehtii aamutuimaan tulla hetkeksi juttelemaan uudesta virallisesta tittelistä. Kirjottaminen sujuu tässä kohtaa vielä vähän hitaasti kun kahvi on kesken ja olo muutenkin (fyysisestikin) hieman juminen, eli koitan pitää homman lyhyenä että ehdin tallille ennen töitä.  Takana on nyt kahden viikon yleisöäänestys vaiheineen. Homma huipentui voittajan julkistukseen lauantaina Land Rover Grand Prix-luokan jälkeen Nordikselle rakennetulla kilpailuareenalla tuhansien katsojien edessä. Ei liene liioittelua sanoa, että jännää on ollut!

Lantikkakyydillä areenalle. Kuvat Essi Sohlman
Kaksi viikkoa on melko pitkä aika kampanjoida ja kerätä tykkäyksiä somessa. Tämä johtuu ihan somen luonteestakin - asiat ja ilmiöt tulevat ja menevät nopeasti. Itsensä väkisin tunkeminen ihmisten feedeille ja vielä toistuvasti kahden viikon ajan tuntui kieltämättä spämmäämiseltä. Perhe ja ystävät auttoivat äänten keräämisessä ja lopulta kilpailu olikin niin tiukka, että yhtäkään ääntä ei voi sanoa ylimääräiseksi, eli kiitos siitä kaikille auttajille ja äänestäjille, erikoismaininta seuralleni Turun urheiluratsastajille, kotitallimme seuralle Kilon ratsastuskerholle ja muutamalle hyvälle ystävälleni jotka varmaan tunnistavat itsensä jo ihan tämänkin maininnan perusteella<3. Heti ensimmäisten päivien jälkeen jäin muista ehdokkaista jälkeen. Ensimmäisten satojen tykkäysten ryntäyksen jälkeen jokaisella alkoi vauhti pikkuhiljaa hiipumaan, ja kuten sanottu, kaksi viikkoa oli pitkä aika ja jokaisen oli pakko alkaa keksiä lisää juttuja. Minä olin ensimmäinen, joka pisti pystyyn arvonnan alueeni äänestäjille, eikä mennyt kauaa, kun muut tulivat perässä. Tällaisilla ei-kaupallisilla jutuilla sai hyvin motivoitua myös niitä, jotka saattoivat jo miettiä, että miksi jaksaisin äänestää kun en koko tyyppiä tunne. Tämän lisäksi kaikki "kommentoi alle" jutut toimivat hyvin lisänäkyvyyden saamiseksi. Facebookin algoritmihan on sellainen, että etusivulle nousevat ensimmäisenä niiden ihmisten postaukset joiden kanssa henkilö on jo valmiiksi tekemisissä esim.  viestein, reaktioin tai yhteisin paikkajulkaisuin, ja sen jälkeen julkaisut jotka nousevat esiin siksi, että tällainen tuttu henkilö on kommentoinut, reagoinut tai jakanut postausta joka ei muuten tulisi esiin. Tämän lisäksi ryhmissä erityisen aktiiviset "huippujulkaisut" alkavat näkyä yhä useammalle ryhmän jäsenelle. Näistä kolmesta tavasta viimeinenhän oli minun kohdallani oikeastaan se jonka ansiosta sain yhtäkkiä yhden vuorokauden aikana noin 1000 tykkäystä ja nousin äänestyksen hänniltä johtoon. 

Tästä pääsemme luontevasti siirtymään siihen, että minkä takia se yksi postaus alueeni puskaradioryhmässä nousi yhtäkkiä suosituksi? Olin kuitenkin sitä ennen jakanut kilpailupostausta, järjestänyt arvonnan ja jopa kuvannut videon jossa kerroin, miksi kenen vaan kannattaisi äänestää juuri minua. 

No kuulkaa ilkeiden kommenttien takia.

Jep, niiden. Kai se on niin että tökeröt kommentit vetävät ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Se alkaa yleensä niin että ensin yksi "ihmettelee". Sitten toinen ehkä postaa jonkun memen, kolmas nauraa mukana ja neljäs jo sanoo suoraan että hei, oot ihan paska tyyppi ja tää koko juttu on perseestä eikä susta oo kyllä mihinkään ja miettisit nyt että miten kehtaat edes mitään. Ja pum kahden minuutin päästä julkaisu on kaikkien etusivulla. Kaava on mulle suhteellisen tuttu, mutta koska aiempiin postauksiin aiheesta ei oltu kommentoitu juuri mitään eivätkä ne saaneet juuri näkyvyyttä, kerkesin nopeasti pahoittaa mieleni ja meinasin jo poistaa koko homman. Kunnes postaukseen yhtäkkiä vyöryi toinen, huomattavasti voimakkaampi kommenttien aalto. "Älä välitä näistä tyypeistä", "Syksy näköjään tuo taas ihmisistä pahimmat puolet esiin", "Meidän lähikaupan tyttö, tsemppiä", "Oot ihana sano kuka vaan mitä tahansa" ja "Näytät sitten pyllyä noille idiooteille sen auton ikkunasta kun voitat". Lopulta ylläpito poisti ikävät kommentit, mutta silti postaukseen tuli paljon yli sata kannustavaa kommenttia ja jopa seuraavana päivänä töissä asiakkaat tuli toivottamaan onnea ja kertomaan että minä ainakin äänestin sinua ja käskin vaimonkin äänestää. 

Tuo koko homma oli varmasti mieleenpainuvin asia koko äänestysprosessista, mitään muuta vähättelemättä. Toki mieleen jäi paljon muutakin, hienoja ja vähemmän hienoja asioita - vähäisimpänä ei ehkä tietyn ratsastavan väen ihmeellinen ylimääräinen energia, jonka he sitten valitsivat käyttää esimerkiksi minun ja perheeni henkilökohtaisten asioiden tonkimiseen ja jopa valheelliseen kuuluttamiseen tietyllä hevosväen foorumilla. Itse välttelin eksymästä kyseiselle foorumille, mutta mulla oli muutamia kavereita jotka seurasivat keskustelua, ja aina välillä nämä asiat sitten tavoittivat minutkin ja jopa kommentoin erästä syytöstä, eli sitä että olisin loppuvaiheessa jotenkin ostanut ääniä. Nyt en enää halua suoraan kommentoida mitään näistä asioista koska ne ovat takana ja siellä ne saavat myös pysyä. En usko että pystyisin mitään sanomalla kuitenkaan muuttamaan näiden joidenkin ihmisten mielipiteitä musta. Mutta mainittakoon että on totta että mun tutuilla ja perheellä on varsin paljon kansainvälisiä kontakteja usealle mantereelle. Ja sehän on koko idea verkostoitumisessa, lajissa kuin lajissa - ei se, ketä sinä tunnet, vaan ketä ne ihmiset tuntevat jotka sinä tunnet. Eksponentiaalinen kasvu. Google it😁

Haastattelu areenalla. Jännitti "vähän". Vasemmalta, Land Roverin
Jukka Kortelainen, HIHS'n Tom Gordin, Teemu Ahtee ja hermostunut akatemiaratsastaja.
Äänestyskokemus oli hieno, mutta nythän se työ tosiaan vasta alkaa. Istumme myöhemmin alas yhteistyökumppaneiden kanssa ja käymme läpi yksityiskohtia hieman tarkemmin. Uskon että tästä tulee tosi hyvä vuosi ja että minulla on paljon annettavaa paitsi yhteistyökumppaneille, myös henkilöille jotka minua somessa tulevat seuraamaan. Monan kanssa meillä hommat tietenkin jatkuvat vanhaan malliin - akatemia ei kuitenkaan tee minusta sormen napsautuksella huippuratsastajaa, vaan minun ja Monan työskentelyssä tietenkin jatkamme kuten mitään akatemiaa ei olisikaan. Huonot suoritukset harmittavat yhtä lailla kuin ennenkin ja onnistumiset tuntuvat yhtä hyviltä. Näen kuitenkin hyvänä asiana pienen näkyvyyden ja mahdollisen paineen jonka se tuo tullessaan. Tämäkin vuosi meni meillä Monan kanssa vähän silleen, että niin joo, vois tietty kattoa oisko jotain kisoja tulossa ens viikolla. Nyt meillä on ensi kaudelle selvät tavoitteet ja myös taustajoukot jotka odottavat niiden täyttyvän ja ovat valmiita auttamaan suunnitelman tekemisessä ja tavoitteeseen pääsemisessä. Enkä voi sanoin kuvailla miten onnellinen olen autosta, joka ei jää jumiin, ja trailerista, jonka toimintaa ei tarvitse arvailla. Omaa traileriamme voisi kutsua varovaisesti täystuhoksi. Ja vaikka netissä väitettiinkin kaikenlaista, niin ei se aina meillä töissä käyvillä nuorilla ratsastajilla mene ihan niin, että vaan komennetaan että nyt äiti ja iskä ostakaa mulle uusi traileri/satula/hevonen, ja niin tapahtuu kuin sormia napsauttamalla.😊

Kello lyö pian lounasheinien verran, eli nyt ratsastushousut jalkaan ja menoksi, tiedossa on HIHS'ssä Henk Noorenin miniklinikalla nähtyä yksinkertaista puomityöskentelyä. Jos kiinnostaa että mikä homma, niin TÄSSÄ linkki juttuun jonka kirjoitin aiheesta Playsson.netin portaaliin. 

8.10.2018

Kisapäivä Ainossa

Hellurei ja hellät tunteet! Eilen oltiin Järvenpään Ratsastuskeskus Ainossa 1-tason kisoissa hyppäämässä pari luokkaa. Mukana minun ja Monan lisäksi oli meidän Fanni vuokraajansa kanssa. Hyppäsimme kaikkiaan kolmessa eri luokassa, mutta koska alussa oli paljon pikkuluokkia, niin saatiin rauhassa valmistautua lähtöön kotona. Mulla ei ole mitään sen kummempia rutiineja ennen kilpailuihin lähtöä. Ensin kamat kasaan ja kyytiin, sitten hevonen talliin, kunnollinen harjaus ja hännän selvittäminen, suojat jalkaan ja matkaan. Sellainen piirre Monasta on kerrottava, että vaikka se on aika kiltti kuljettaa, niin se kyllä jännittää sitä ihan hirveästi. Hoidan sen melkein aina sidottuna käytävälle, josta on suora näkymä pihalle siihen kohtaan, jossa yleensä lastataan hevoset kyytiin. Välillä Mona menee ihan täpinöihin vaikka olisin vaan menossa ratsastamaan, ja se näkee että pihalla liikkuu traileri, puhumattakaan jos siellä on traileri luukku auki. Koko tyyppi ryhdistäytyy silmän räpäyksessä, alkaa kakata käytävälle ja pöristä ja täristä. Siksi itse kun lähdemme reissuun, ajan trailerin mielummin nurkan taakse piiloon ja lastaamme sitten siinä tallitien vieressä, että saan rauhassa hoitaa hevosen eikä tarvitse kokoajan heilua lapion kanssa sen takajaloissa! 😃

Kuten sanoin niin Mona on aina vähän silleen jännän ääressä kun lähdetään reissuun. Tällä kertaa mukana oli vielä ylimääräistä huolenaihetta, kun mukaan tuli tosiaan Fanni vuokraajansa ratsuna. Fanni ja Mona tarhaavat yhdessä, ja Fanni on aina tiedetty tosi läheisriippuvaiseksi kaverista. Monakaan ei ole mitenkään tunnettu lehmänhermoistaan mitä tulee trailerissa seisomiseen. Tämän takia välttääksemme ylimääräisen kolistelun kopissa, otimme Monan ulos samaan aikaan kuin Fannin, joka hyppäsi yhden aikaisemman luokan ennen meitä. Ja voi sitä huutoa ja hätää. Fanni huusi kokoajan kurkku suorana ollessaan muualla ja Mona tietenkin kuuli kaverin hirnumisen ja vuorostaan joko vastaili välillä tai hötkyili muuten stressaantuneen oloisena. Monaa piti välillä vähän komentaakin kun se ei olisi halunnut seistä paikallaan satulointia ja suojien laittoa varten, mutta lopulta sen hoitaja pystyi kuitenkin taluttamaan sitä käsihevosalueella aika löysällä narulla ja saattoipa pieni poniini välillä vähän hengittääkin. Loppujenlopuksi kaverista erossa oleminen on paljon vaikeampaa Fannille vaikka se on jo kokenut konkari, se on ollut samanlainen nössö aina mutta toisaalta hieman hitaana ja laiskana heppana sille tekee ihan hyvää että se on vielä normaalia skarpimmassa ja säpäkämmässä mielentilassa. 

Huomasin jo ensimmäisen luokan verryttelyssä, että olin tehnyt jo aiemmin tällä viikolla yhden melko perustavanlaatuisen virheen - nimittäin jättänyt Monan klippaamatta! Voi taivas varjele että se hikosi siellä lämpimässä maneesissa, vaikka ei tehty juuri mitään. Toki asiaan vaikutti myös jännittynyt mielentila. Mona on vähän arka ja nuoren hevosen tapaan sillä on ollut taipumusta yrittää poistua paikalta jos esimerkiksi joku tulee kauhean läheltä vastaan tai laskeutuu esteeltä jostain ihmeellisen lennokkaasta hypystä alas. Siksi olen alusta asti sen koulutuksessa kiinnittänyt asiaan huomiota ja yksinkertaisesti ollut tosi määrätietoinen sen suhteen, että totutan sen myös kulkemaan läheltä muita hevosia kaikissa askellajeissa ilman, että se loikkaa tai väistää jonnekin. Nykyään Mona onkin ihan pätevä tässä, eikä mua pahemmin hirvitä ratsastaa sen kanssa vähän villimmässäkin verryttelyssä, mutta eihän se nyt varsinaisesti edistä hevosen rentoutumista että kaikki meinaa törmäillä toisiinsa. En toki itsekään ole täydellinen; yhden kerran Mona säikähti kulmassa maneesin reunalla olevaa pientä pinkkiä sokeripalaa ja väisti sisäpohkeen läpi suoraan linjalle okserin taakse. Onneksi ketään ei ollut just tulossa okserilta! Muuten selvittiin aika hyvin kommelluksitta. 

Alla ensimmäinen rata joka hypättiin metrin korkeudella. Pahoittelen kovasti videoiden laatua, ne on kuvattu kännykällä eli ei kai muuta oikein voikaan olettaa! Jossain siellä kuitenkin pitäisi näkyä hevonen ja jotain esteitä!


Jos joku sattui heti alkuun katsomaan videot ennen tekstin lukemista, niin huomasi jo ennen tätä minun kirjoitustani, että vaikka rata oli molemmissa luokissa sama, olivat suoritukset kuin yö ja päivä. Ollaan valmentajan kanssa keskitytty (tai valmentaja ainakin on keskittynyt, minä vielä joskus pinnistelen) hidastamaan rytmiä rauhalliseksi, että pikku hiljaa päästäisi siitä kasvattamaan Monan suppeaa ja tikittävää liikettä suuremmaksi. Sehän nyt ei vieläkään ole meille mikään itsestäänselvyys, ja oikeastaan päästään edelleen vaan keskittymään siihen rauhallisuuteen ja kiireettömyyteen. Tässäkin radalla se sitten tuli esiin silmiinpistävänä hitautena. Aikavirheisiin meillä oli onneksi lupa, vaikka virhe ei oikeastaan tullut edes siitä että ratsastin niin hitaasti, vaan siitä että kohelsin täydellisesti reitin nelosesteeltä sarjalle. Omaa kokemattomuuttani arvioin kaarteen esteiden välistä aivan väärin ja yritin sitten lähteä kiertämään muita siinä lähellä olevia esteitä. Tuli vielä kommunikaatiovirhe Monan kanssa, se kun luuli että oltiin menossa sinikeltaiselle krafft-esteelle, ja mutkiteltiin ihan miten sattui.  En arvostele ratamestaria enkä rataa, vaan tarkoitan tällä sanomisellani, että minun ja Monan tarkoitukseen rata ei ollut hyvä. Olisi tietenkin pitänyt arvata tämä itse, kun kyseessä oli kuitenkin aikaratsastusluokka, ja ollaan juuri siirrytty ulkoa sisään. Monalle olisi sopinut paremmin rata, jossa olisi ollut myös luontevia vaihtoehtoja, joilla olisi saanut otettua vähän enemmän tilaa. Nyt kun päädyttiin tarkoitetusta reitistä ohi, oikein hävettää mitä tuli kohellettua tuolla esteiden ympärillä. Seinän viertäkään en halunnut mennä, koska Mona hyppäisi mielellään pois päin seinästä, enkä halunnut lietsoa tätä ominaisuutta entisestään ratsastamalla ulospäin seinältä suoralle linjalle. 

Tuloksena kuitenkin 1 aikavirhe ja vain hieman puomeja kolauttaen maaliin. Omalta osaltaan meidän hitauteen vaikutti myös se että Monaa aina jännittää ekan kerran radalla, mutta täytyy edelleen muistaa juhlia sitä, että siinä misse vielä viime kaudella kiellettiin 80cm radalla toisella esteellä ulos, nyt sillä ei edes jännittyneenä kävisi mielessäkään mennä muualle kuin esteelle jonka sille osoittaa. Omintakeisestä tyylistään huolimatta se taitaa kuitenkin tykätä hommasta! Se on niin kauhean miellyttämisenhaluinen - ja täytyy hämmästellä, että miten se tietää kilpailuissa painaa korvat tötteröllä minkä tahansa kauhujen esteen yli, mutta kotona se yrittää pöllöpäivinä kadota paikalta kun se näkee edessään yksinkertaisen ristikon tai kavaletin. Tai puomin. Ei näitä voi ymmärtää. 😄


Toisella radalla oli jo selvästi enemmän tekemisen meininkiä. Mona eteni hieman paremmin kun se oli jo rentoutunut, mutta toisaalta se oli myös aika väsynyt. Huomasin jo verryttelyssä että se painoi tavallista enemmän kädelle varsinkin ennen estettä, ja teki vähän jotain ylimääräisiä mutkitteluja sekä ennen että jälkeen hypyn. Otin vain kolme pikkuruista ja helppoa hyppyä toisessa verryttelyssä, yhden pystylle n 80cm ja kaksi okserille, n 80 ja 90cm luulisin. Radalla väsymys kuitenkin tuntui. Nyt kun katson videota niin se ei ehkä näytä ihan samalta miltä se satulaan tuntui. Ongelma oli siis se ettei Mona vastannut oikeastaan ollenkaan sisäpohkeeseen kuten yleensä, ja mulla oli ongelmia saada se pysymään suorana esteiden jälkeen. Tuntui että jokaiseen kaarteeseen ja mutkaan oltaisi kaaduttu, ja että meno olisi näyttänyt suorastaan ihan holtittomalta. Noh videolla se näyttää siltä kuin en malttaisi ratsastaa kaarteita huolella. 

Hypyt olivat ihan sujuvia, oli hyviä ja huonoja. Viimeiselle esteelle tuli varmasti huonoin lähestyminen, meillä molemmilla radoilla kaarteessa jäi laukka hiipumaan, eikä onnettomasta ja ponnettomasta laukasta oikein ollut mitään varaa ratkaista mihinkään. Niin että siinä sitten istuin ja olin että juu pohjaan tulee. Vähän tylsä lopettaa rata sellaiseen hyppyyn mutta such life. Noita puomeja vähän ihmettelin, mutta laitetaan väsymyksen piikkiin. Kolautuksiin oli molemmilla radoilla paljon parempi selitys, mutta puomit olivat läpi radan tiukassa, tippuivat vasta kun hyppäsi läpi 😊

Seuraavat kisat meillä tulee olemaan vasta syssymmällä, ehkä marraskuun puolella. Kattellaan miten meillä hommat sujuu. Jokatapauksessa jatketaan harjoituksia! Kiitos vielä tässä kaikille apukäsille ja asianomaisille jotka jeesas taas kisoissa ja niitä ennen.

3.10.2018

Kaljusta

Ei oo ensimmäinen kerta, kun me nostetaan Kaljun suhteen kädet ilmaan ja sanotaan, että ei tiedetä mitä seuraavaksi. Sitä samaa epätietoisuutta on ollut ilmassa alusta asti, ensimmäisestä päivästä lähtien, kun nousin - tai yritin nousta - Kaljun selkään uudella kotitallilla vuonna 2012. Aina tähän päivään saakka. 

Kaljusta on vuosien mittaa sanottu kaikenlaista. Että se on kipeä. Että se on huonosti koulutettu. Että se on hullu. Ja myös että se on ihan tavallinen hevonen, jolla on niin surkea ratsastaja, että se siksi kulkee huonosti. Vieläkään me ei voida olla varmoja mistä kiikastaa, vaikka Kaljua on tutkittu, hoidettu, tutkittu ja hoidettu vähän lisää. Se on käynyt eri alojen spesialisteilla, hierojilla, osteopaateilla ja muilla erilaisilla hipeltäjillä, hammaslääkäreillä, urheiluhevoslääkäreillä, ja tavallisilla hevoseläinlääkäreillä, puhumattakaan kaikista niistä hyvistä ratsastajista jotka sen selässä ovat käyneet ja valmentajista joiden kanssa on yritetty päästä jyvälle sen aivoituksista. Ja niitähän on melkoinen lista. 

Kalju ei ole koskaan tullut merkittävästi paremmaksi. Sillä on parempia ja huonompia päiviä, mutta siinä missä normaalin hevosen ratsastettavuus paranee sitä mukaa kun sen kunto kasvaa, lihakset kehittyy ja sen kanssa tehdään muutenkin asiat oikealla tavalla, Kaljun kanssa tällaista kehitystä ei ole koskaan tapahtunut. Sen koko historiaa värittää mielikuva hevosesta, joka stressaa, ei viihdy ratsastajan alla, jännittyy, vastustelee ja juoksee alta. On toki ollut myös hyviä päiviä ja joskus se kulkee jopa ihan rentona kun ei vaadi siltä mitään. Se on myös hypännyt isompia ratoja jopa ihan hyvin, ja joku on jopa saattanut joskus sanoa, että täähän on kiva hevonen. Mutta harvassahan ne hetket ovat olleet. Kalju ei koskaan tee mitään pahaa tai ilkeää, mutta ei siitä oikein voi tietää että mitenköhän tänään, ja tämän päivän ratsastuksen perusteella ei voi tietää, että mitenköhän huomenna.

Ainakin viimeiset puolitoista vuotta se on käynyt mun siskon kanssa valmennuksissa ja kilpailuissa. Joskus on ollut hyviä hetkiä ja onnistumisen tunteita, mutta välillä tuntuu ettei mitään kehitystä ole tapahtunut, ja otetaan jopa takapakkia. Kaljun kanssa kaikki on ollut aina sellaista jojoilua. Yksi asia mikä tekee siitä arvaamattoman, on vaikeudet sen selkään nousemisessa. Kuten sanottu, sillon vuosia sitten sinne ei meinannut päästä erkkikään, kun taas nykyään se odottaa kiltisti paikallaan, mutta saattaa säikähtää ja lähteä alta. Muistaakseni sen ensimmäinen satulakramppi oli aika pian sen jälkeen kun se oli tullut meille; mun kaveri meni tallin pihalla sen selkään, ja samantien kun hän laittoi pohkeet kiinni, Kalju veti pään alas, nosti selän ylös ja köyri pihan poikki kunnes kaverini lensi  pää edellä lumikasaan. Tämä tapahtui siis vuonna 2012. Sittemmin se on saanut kramppeja erityisesti jos se on satuloitu liian eteen, se on tosi pirteä, tai selkään tulee uusi ratsastaja. Kaljun vuokraaja, tosi taitava ja kokenut ratsastaja joka oli mennyt sillä jo varmasti ainakin puoli vuotta, lähti tällaisen epäonnistuneen selkäännousun seurauksena ambulanssikyydillä tallilta. Satulakrampin jälkeen Kalju saattaa hetken päästä rentoutua - tai sitten ei. 

Tavallisille hevosille on yleensä keksittävissä jonkinlaiset keinot, tavat ja tyylit, jotka sittemmin tiedetään niille toimiviksi ja joita voi esimerkiksi uudelle ratsastajalle opettaa. Hyvä ratsastaja pääsee tällaisista asioita jyvälle ihan istumalla hevosen selkään, tunnustelemalla ja kokeilemalla miten hevonen reagoi mihinkin. Jos tällaisia sopivia tyylejä onkin Kaljulle eri ratsastajien ja valmentajien kanssa löytynyt, kehitys kuitenkin katkeaa tiettyyn pisteeseen, ja taas mietitään, että se on varmasti kipeä jostakin kun ei reagoi tai käyttäydy normaalisti. Tämä on kierre joka on toistunut vuodesta toiseen. Parhaat ratsastajat jotka ovat Kaljun selässä istuneet ovat suoralta kädeltä voineet sanoa että joo, ei tää varmaankaan ihan sata terve ole. Mun entinen pomo ratsasti sillä kaksi viikkoa, kunnes sanoi että ei se vaan tästä paremmaksi tule, jotain siinä on oltava. Taas on tutkittu ja etsitty vikaa. Ja vaikka olisi hoidettu, hevonen on edelleen ihan samanlainen kuin ennen hoitoja. Mutta saatiinpa taas rahaa menemään vikaa etsiessä.

Tiedän ja tunnen myös hevosia, jotka ovat yksinkertaisesti tietyssä pisteessä lyöneet hanskat tiskiin ja lopettaneet hyppäämisen tai muuten osoittaneet ettei homma enää maistu. Esimerkiksi Vienna oli tällainen hevonen. Se oli herkkä, ja liian monet vähän sinne päin osuneet hypyt ja osittain myös vääränlainen toiminta sen kanssa ongelman edessä johtivat siihen, että se meni pienistäkin esteistä paniikkiin, ja jos se teki virheen, se sulki silmät ja korvat ja mielummin hyppäsi hengenvaarallisesti täysiä, kuin olisi odottanut vähän ja korjannut itse virheen tai antanut ratsastajan auttaa. Se oli kuitenkin ihana ratsastaa sileällä ja teki siinä töitä mielellään. Myös se tutkittiin kipujen varalta, mutta todettiin, että sen kanssa kilometrit esteratsastuksen parissa ovat vaan tulleet täyteen. Siksipä se voitiinkin myydä paremmaksi hevoseksi ratsastuskouluun, jossa se edelleen pakertaa ja näyttää oikein tyytyväiseltä, oppilaatkin tykkäävät. Kaljun tapaus ei ole tällainen. Se on myös kiltti ja kiva ja lähtee mielellään töihin, ja se kyllä yrittää, hyppää mielellään ja haluaa pysyä irti puomista. Mutta se on jännittynyt, hermostunut, stressaantunut. Se pomppii, pyörittää silmiä ja pidättää hengitystä pinkeänä kuin ilmapallo, ja sitten kun se vihdoin on hyvä ja rento, se edelleen pompottaa takajalkoja vaihdellen myötälaukan ja ristilaukan välillä, ja saattaa silti yhtäkkiä kuin sähköiskun saaneena hypähtää eteenpäin ja pyrkiä pakenemaan alta. Ja vaikka se ei tekisi sitä, se ei vieläkään pysty kulkemaan suorana, vaikka se yrittää. Takapolviakin sillä on hoidettu ja niiden pitäisi olla hyvässä kunnossa, mutta silti se voi kompuroida satunnaisesti takajalalla. Sille ei ole vieläkään löytynyt mukavaa työskentelymuotoa jossa se viihtyisi, ja että se venyttäisi kaulaa ja selkää liikkuen rennosti eteen - kuulostaa utopistiselta. Ehkä joskus satunnaisesti. Kukaan ei muista millon viimeksi. Jos koskaan. Liinassa varmaan pari kertaa.

Nimenomaan juoksutuksessa se on aina ollut kuin eri hevonen. Siksi se onkin valmentajan käskystä ollut viimeisen kuukauden juoksutuskuurilla; sillä on käytetty apuna piuhaa joka ohjaa paineen korvien taakse, ja houkuttelee hevosta venyttämään kaulaa ilman että kuolaimissa on painetta joka vetäisi suuta kohti ryntäitä. Siinähän se juoksee kiltisti ympyrällä ja joskus jopa venyttää kaulaa. Ei nyt sentään isosti ja nenä maassa, mutta vähän. Juoksutuksessa se on aina ollut tosi jees. Tarkoituksena on nyt ollut saada tavallaan asetukset nollattua, että päästäisi kokeilemaan ensin ilman satulaa, voisiko sillä ratsastaa normaalisti ilman että sen ensimmäinen reaktio on stressata ja pahimmillaan yrittää karata alta. Ajatuksena olisi myös kokeilla rungotonta satulaa siltä varalta, että kaiken takana olisikin aina ollut jonkinlainen satulapelko, koska ollaan todettu että välillä jo pelkkä satula saa Kaljussa aikaan pakoreaktion - oli se sitten sen oma tai joku muu. Satulan sopivuudella ei ole havaittu olevan merkitystä. Mä olen myös ratsastanut sillä joskus jonkin verran ilman satulaa, ja muistaakseni se ei ole sillon ollut kovin jännittynyt tai stressaantunut. Vauhdikas tietty ja varsinkin jos mulla on ollut vaikeuksia pysyä tasapainossa, sillon tietenkin ratsastus on ollut vähän vasemmalla kädellä maalailua. Luonnollisesti ilman satulaa ei ole ikinä harrastettu kovin vakavahenkistä treenaamista vaan pikemminkin sellaista jo menneisyyteen kuuluvaa humputtelua, ja ehkä jotain maastokävelyitä. 

Kuten sanottu, aiotaan varmaankin kokeilla vielä sitä rungotonta satulaa, kun Kalju nyt kuitenkin tuolla tallissa seisoo. Sen kanssa on niin pitkään kokeiltu kaikkea, että tuntuisi tyhmältä jättää kokeilematta vielä yksi asia, vaikka se epätodennäköiseltä kuulostaisikin. Päällimmäisenä ajatuksena on nyt kuitenkin se, että pitäisi vaan lopettaa hevosen kiusaaminen. Sen koko elämä on ollut stressiä ja jännitystä, eli antaisi sen vaan olla jo. 

Kalju on kuitenkin niin mielettömän kiltti ja ihana käsitellä. Se antaa mukisematta tehdä kaikki toimenpiteet mitä vain voi keksiä ja seuraisi ihmistä varmaan vaikka tallin katolle jos sinne nyt pitäisi jostain syystä päästä.  Se ei ole mikään läheisyydenkipeä halinalle vaan päin vastoin aika epäluuloinen jos sitä menee pusuttelemaan tai muuten lääppimään liian innokkaasti, mutta se on asiallinen ja ystävällinen ja osoittaa kiintymystä omilla tavoillaan kuten tönimällä nenällä, painamalla otsan ihmisen selkää vasten ja ottamalla sormet huulien väliin ja puhaltamalla. Ja se tykkää nameista ja vaikka se on tylsän näköinen iso hevonen niin sillä on älyttömän söpö puppy face kun se odottaa toiveikkaana että saisi jotakin. Mutta se ei koskaan kerjää eikä hoputa, vaan tapittaa vaan korvat hörössä ja maiskuttelee suuta. Se on myös ystävällinen muille hevosille ja aina valmiina rapsutustuokioon. 

Sen noiden muiden hienojen ominaisuuksien takia olen kirjoittanut kokeilumielessä ilmoituksen parille facebook-sivustolle, jos joku haluaisi sen seurahevoseksi tai muuten kevyeen ja stressittömään käyttöön itselleen tai hevoselleen ystäväksi. Mutta ison hevosen kohdalla tällaiset jutut ovat aina aika epätodennäköisiä. Jos voisin niin pitäisin Kaljun itse vaikka lemmikkinä pappahevoseksi asti, mutta se on pk-seudun täysihoitotalleilla aika kallista puuhaa. Nyt näin monen huonon vuoden jälkeen meillä on vaan viimein takki tyhjä ja jaksaminen ja resurssit loppu tähän hommaan. Siksipä Kaljulle on nyt tiedossa päivämäärä kun kuskataan se viimeisiksi viikoiksi maalle tallille jossa meidän varsat ovat syntyneet, ja ennen kuin maa menee routaan niin päästetään se Rowenan viereen ikilepoon.