11.7.2018

Lohjan derby

Viime viikonloppuna oli viimeinen kilpailu ennen Monan lyhyttä kesälomaa. Hypättiin Lohjalla sunnuntaina kaksi luokkaa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun Mona kokeili hyppyjä nurmella. Tarkoituksena oli lopettaa alkukausi hyvällä mielellä ja fiilistellä vähän ison derbykentän tunnelmia pienissä luokissa. Olen tietenkin ratsastanut Monalla aika paljon kotona pellolla, mutta oli silti ihan mielenkiintoista päästä näkemään, miten se käyttäytyy kisoissa, kun on hokit jalassa, pitkä rata edessä ja paljon tilaa ympärillä.

Ilmottauduin kahteen luokkaan, koska osasin jo odottaa sitä että ensimmäinen kerta radalla olisi hieman hankala ja Mona katselisi kaikkea ylimääräistä. Ensimmäisen luokan verryttelyssä ei ollut mitään ihmeellistä. Kuten tavallista, Mona katseli ympärilleen ja tuijotteli asioita ja jopa stoppasi yhden kerran esteelle, kun ei katsonut sinne päinkään lähestyessä vaan havaitsi esteen vasta kun se oli ihan nenän edessä. Käytös oli kuitenkin muuten ihan moitteetonta joten en pahemmin ottanut stressiä sen haaveilusta. Sama meininki jatkui vielä radallakin. Kun päästiin sisään odottamaan, Mona kiemurteli ja katseli kaikkia esteitä, telttaa, kukkia, ihmisiä, varjoja... Onneksi se kuitenkin lopettaa pahimman ihmettelyn, kun sen vuoro tulee ja saa nostaa laukan. Alla on video ensimmäisestä radasta, joka oli 90cm korkeudessa. Kuten näette, oli ensimmäisen ja toisen esteen lähestyminen Monan mielestä hyvinkin jännittävää, ja neljännen esteen puomi johtui paljolti siitä että en saanut Monaa suoralle linjalle vaan se suorastaan tuli pohkeen läpi kaarteen sisäpuolelle ja lopulta hyppäsi esteen katsoen suoraan ulos kentältä. Sekä tällä että seuraavalla radalla otettiin Monalle epätyypilliseen tapaan aika paljon ristilaukkoja, kun laskeuduttiin väärässä laukassa alas enkä ryhtynyt vaihtamaan laukkaa ravin kautta (kuten olisi pitänyt, my bad), jolloin Mona vaihtoi laukan pelkällä etuosalla. Mä taas suhtauduin tähän ristilaukalle vaihtoon vähän silleen noh hittoakos tässä enkä tehnyt asialle mitään. Ärsyttävää! Buu minä!


Mä luulen että mun suhtautuminen Monaan on välillä vähän liian luottavainen ja lepsu. Siinä missä mulla ei oo koskaan ollu ongelmaa hallita huippuunsa viritettyjä kilpahevosia ja jalostusoreja kisapaikalla niin tän yhen pötkylän kanssa aina sattuu ja tapahtuu ja se on irrallaan milloin missäkin. Niimpä myös tuolla aiheutettiin luokkien välissä hämminkiä. Seuraavassa luokassa oli ensin A-osa, jossa hypättiin joku pikkuponien mestaruus tai joku tollanen. Kulutettiin siis aikaa kävelemällä suitset päässä ympäri aluetta, syömällä ruohoa (pääasiassa Mona söi ja minä katselin) ja unelmoimalla että meilläkin Monan kanssa olisi omat ponit. Näiden ponien palkintojenjaon jälkeen käveltiin taas kentän reunaa pois päin muista hevosista, kun Mona sai yhtäkkiä vauhtia töppösiin ja alkoi kävellä suorastaan ripeästi. Mähän tästä innostuin ja ajattelin että on se hienoa kun hevonen kävelee kunnolla, kunnes yhtäkkiä Mona vinkas, potkas taaksepäin, kääntyi ympäri ja nousi pystyyn kahdelle jalalle, kääntyi taas ympäri ja otti hatkat. Mulla tietenkin pääsi ohjista ote ja vaikka koitin räpistellä ne takaisin käteen Monan mellastaessa siinä mun vieressä, lopputulos oli kuitenkin se että Mona painoi häntä pystyssä karkuun ja mä hölkkäsin ärsyyntyneenä perässä. Ei siinä mitään sain sen kyllä kiinni hetken päästä, mutta kyllä mä taas mietin että on tää nyt kumma etten osaa yhtä ponia pitää aisoissa. Kuvittelisin että hänen ylhäisyytensä herkälle iholle oli laskeutunut paarma, mikä tietenkin vaati vähintäänkin näin dramaattisia toimenpiteitä.

En antanut nolostuttavan välikohtauksen kuitenkaan laskea mielialaa, koska odotin jo seuraavalle radalle pääsyä. Tiesin että Mona suhtautuisi toisella kerralla esteisiin jo ihan toisenlaisella asenteella ja rata olisi helppo, joten voisin vaan nauttia kyydistä ja pitää hauskaa. Verryttelyssä kuitenkin sain kohdata aivan uudenlaisen Monan. Ilmeisesti saatuaan maistaa vapautta, se oli mennyt niin hyviin fiiliksiin, että kaikki oli hauskaa ja ihanaa ja innostavaa. Tämä ilmeni kaikenlaisina pomppivina laukannostoina ja pukkikohtauksina. Olin kyllä enimmäkseen iloinen siitä että mun loppakoivesta löytyy joskus vähän eloakin, mutta mietin että tuleekohan meidän radasta mitään, jos tää yks vaan haluaa harjoitella rodeoliikkeitä.

Olin turhaan huolissani. Rata oli sen suhteen okei eikä Mona katsellut enää esteitä sen kummemmin, mutta kohdattiin jälleen sama ongelma esteeltä laskeutumisen suhteen, eli tultiin monta kertaa väärässä laukassa alas ja minä onneton en tehnyt minkäänlaisia tarvittavia toimenpiteitä sen korjaamisen suhteen. Radan ainut tosi huono etäisyys tulikin seiskaesteelle (videolla kuudes), jonne tultiin koko kaarre (koko helvatan pitkä kaarre...) luonnollisestikin hyvin etupainoisessa ristilaukassa, jolloin lähestyminen vaan sattui tulemaan miten tuli. Alla on jälleen video radasta. Valitettavasti ensimmäinen este jäi videolta pois, mutta muistaakseni ei siinäkään olisi ollut mitään sen kummempaa nähtävää. Koko radasta välittyy ehkä vähän sellainen lässähtävä fiilis. Mua ärsyttää katsoa miten raskaasti istuin koko radan läpi, vaikka ajatus oli istua kevyesti ja antaa laukan edetä vapaasti. Mun ohjaspituus oli ihan liian pitkä ja Monan laukka ei ollut lähelläkään niin ylämäkeen suuntautuvaa kuin mitä olisi pitänyt. Sen lisäksi heti kahdeksannen esteen jälkeen kun piti alkaa kääntää vähän lyhyempiä, U-mallisia teitä, laukasta katosi rytmi ja annoin Monan edetä kuin täi tervassa. Pakko kyllä selittää tätä sillä että mua vähän jännitti ratsastaa nurmella tollasella kompuralla kuin Mona, mutta on myös totuus että meidän vahvin ominaisuus ei ole laukan ylläpitäminen läpi kaarteen; asia jota yritämme hioa jokaisessa valmennuksessa, mutta jonka näköjään unohdan tosta noin vaan heti kun valmentajan silmä välttää.


Niistä vääristä laukoista vielä. Luulen että vääriin laukkoihin laskeutumisiin vaikutti paljon se, että oltiin nyt ensi kertaa tuollaisella oikein isolla kentällä, jossa oli avaraa tilaa joka suuntaan eikä esimerkiksi aitoja, joista hevoset luonnollisesti ottavat hieman "henkistä tukea" tullessaan kaarevalle linjalle. Musta on tosi harmillista että en osannut toiselle radalle tullessakaan korjata tuota virhettä ja tukea paremmin ulkoavuilla, mutta tietenkin pitää taas iloita siitä että oli ennenkaikkea opettavainen reissu. Ja vaikka mä nyt enimmäkseen valitankin kaikista virheistä, niin oli päivässä paljon hyvääkin. Mona on rohkaistunut paljon radalla ja on kiva että vaikka se hyppääkin vähän tylsästi ja miten sattuu, niin se on kuitenkin pääasiassa niin hyvin irti puomista että kolistelu on jäänyt tosi vähälle.

Monalla oli heti seuraavana päivänä rokotus ja sitten se jäikin jo lomalle. Valitettavasti ei saatu laidunpaikkaa, joten se joutuu nyt lomailemaan vain hiekkatarhassa kaverin kanssa. Onneksi nyt heinäkuun ajan meidänkin tallilla on kokopäivätarhaus. Kun minä ja Monan hoitaja käydään melkein päivittäin taluttelemassa Monaa ja pellolla syöttelemässä ruohoa, niin luulen että selvitään tämä lyhyt kahden viikon loma ilman sen suurempaa damagea.

Se siitä ja tämä tästä, kiva kun luit, voit jättää kommenttisi postauksen loppuun jos tuli jotain mieleen!